Varpu Hietaniemi ja Erica Helin kohtaavat työkseen vainajia ja heidän omaisiaan. Tärkeintä on suhtautua arvostavasti ja olla hetkessä täysin läsnä. Molemmat pitävät työtään hyvin tärkeänä. Silti työ on naisille nimenomaan työtä. Kotiin ja uniin arkut ja kukkalaitteet eivät tule.
Ruumisauton ajamista, vainajan pukemista arvokkaasti arkkuun, arkun kantoa ja omaisten kohtaamista hienotunteisesti. Tällaista kuuluu Erica Helinin ja Varpu Hietaniemen tavalliseen työpäivään. Varpu ja Erica ovat töissä hautaustoimistossa. He valmistuivat vuodenvaihteessa Linnasmäen opistosta suoritettuaan seurakunta- ja hautauspalvelualan ammattitutkinnon, hautauspalvelun osaamisalan.
”Miksiköhän mie kutsun ammattiani… Tykkään sanoa, että olen hautaustoimiston täti”, Varpu hymyilee.
”Hauturi on perinteinen, ehkä vähän vanhoillinen termi, mutta ei mulla mitään sitäkään vastaan ole”, sanoo Erica.
”Hauturista jotkut ajattelee, että hän kaivaa hautaa, mutta sitähän me ei tehdä”, Varpu täsmentää.
Erica ja Varpu puhuvat työstään samaan aikaan hyvin kauniisti ja hyvin realistisesti. Heille työ hautaustoimistossa on työ muiden joukossa, mutta silti jotain todella tärkeää. Jotain mitä vain toinen samaa työtä tekevä voi ymmärtää.
”Miks ei?”
Erica vietti lapsena paljon aikaa isovanhempiensa hautaustoimistossa Lohjalla, missä myös hänen isänsä oli töissä. Nykyään Erican isä toimii samaisen Lohjan Hautaustoimisto Helinin toimitusjohtajana.
”Mulle hautaustoimisto oli pienenä vain iskän työpaikka. Piirtelin ja pelasin mummin kanssa tietokoneella. Toimiston vessassa on edelleen minun ja siskoni piirustuksia kehyksissä.”
Erica ei koskaan suunnitellut menevänsä suvun hautaustoimistoon töihin. Hän valmistui ylioppilaaksi joulukuussa 2022 ja ajatteli pitää välivuoden. Samalla hän mietti, että voisi ehkä auttaa vähän isäänsä, joka pyöritti yritystä yksin.
”Iskä oli kuullut Suomen Hautaustoimistojen Liiton kautta, että Linnasmäen opistolla on tällainen tutkinto, ja hän ehdotti sitä minulle. Olin että miks ei. Ehdin olla hautaustoimistossa pari kolme viikkoa töissä, ennen kuin koulu alkoi.”
Varpu taas asuu Turussa ja on koulutussopimuksella Nousiaisten Hautauspalvelussa. Myöskään hän ei olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut alavalintaansa.
”Nyt tämä tuntuu vahvasti omalta jutulta.”
Varpu asuu opiston lähellä ja alkoi tutkiskella, mitä siellä voisi opiskella. Iso osa aikuisiästä oli mennyt kroonisen perussairauden saamisessa hyvään hoitotasapainoon. Varpulla on entuudestaan tekstiiliartesaanin tutkinto, ja hän on ollut töissä hevostallilla.
”Olin, että ahaa, hautauspalveluala! Taisin Matille (ryhmänvastaava Matti Ijäs) soittaa ensin. Vanhempani tuntevat Nousiaisten Hautauspalvelun omistajan vanhemmat. Näin oli pienempi kynnys lähteä kysymään paikkaa. Siellä suhtauduttiin heti myönteisesti.”
Varpulla ei ollut hautauspalvelualasta mitään kokemusta. Hän halusi ennen opintoja testata käytännössä, miten kestää kuolleen kohtaamisen. Niinpä hän oli jo opintoja edeltävänä kesänä mukana, kun vainajia laitettiin arkkuun ja kuljetettiin kirkkoon.
”Ihanaa kun omaiset tulee mukaan”
Erica kertoo tekevänsä hautaustoimistossa ihan kaikkea: pukee vainajia arkkuun, kuljettaa kylmiöstä kappeliin tai krematorioon, palvelee omaisia toimistolla, tekee yhteistyötä valokuvaajien, kukkakauppiaiden ja seurakuntien kanssa, laskuttaa…
”Työnkuva on tosi laaja, ja pitää muistaa paljon asioita. Työ on vaativaa mutta palkitsevaa. Haluan tarjota asiakkaalle kokonaisuuden niin, että hän voi huokaista: ´Ah, homma on alusta loppuun hyvissä käsissä´.”
”Jotkut saattaa olla tosi rikki. Haluan antaa itsestäni sata prosenttia siinä hetkessä.”
Varpu on ollut Nousiaisten Hautauspalvelussa enimmäkseen kuljetustehtävissä, missä on ollut eniten tarvetta. Hän saattaa hakea ja laittaa työkaverin kanssa arkkuun viisikin vainajaa päivässä. Nousiaisten Hautauspalvelu hoitaa myös muiden hautaustoimistojen kyytejä.
”Musta on ihanaa, kun omaiset tulee mukaan. Suosikkiasiani tässä työssä on, kun näen, että omaiset saa jotain helpotusta”, Varpu kertoo.
Vainajan persoona saa näkyä juhlassa
Yksi helpotusta tuova asia voi olla se, että omainen näkee vainajan.
”Jollekin asiakkaalle oli sanottu, ettei missään nimessä kannata mennä katsomaan vainajaa, koska menee hyvät muistot. Jos omainen pohtii vainajan näkemistä ja vainaja on hyvässä kunnossa, itse sanon aina, että kannattaa mennä katsomaan. En tietenkään painosta ketään, mutta monelle se on hyvä kokemus, iso juttu”, Varpu selittää.
”Tämän työn vaikein osuus on se, ettei voi tietää, mitä ihmiset vainajan näkemiseltä odottavat. En halua kuitenkaan ketään traumatisoida. Jos vainajassa on paljon muutoksia, silloin sanon, ettei näkemistä suositella. Laitan vainajan aina arkkuun mahdollisimman hyvin.”
Vainajalla on arkussa yleensä niin sanottu vainajapaita, sukat, kasvoliina, peitto ja tyyny. Vainaja voidaan pukea myös omiin vaatteisiin.
Sekä Varpu että Erica kannustavat omaisia kunnioittamaan kaikessa vainajan persoonaa ja ennen kaikkea vainajan tahtoa.
”Moni kysyy, miten muut tekevät. Muistutan, että tämä on vainajan viimeinen juhla. Kannattaa valita esimerkiksi arkku ja kukkalaite niin, että ne kuvastavat vainajaa”, Erica sanoo.
”Aina saa kysyä ja käyttää mielikuvitusta. Ei ole mitään, miten kuuluisi tehdä. Minusta on hienoa, jos asiakas haluaa jotain tavallisesta poikkeavaa”, Varpu selittää.
Myös naiset nostavat ja kuljettavat
Nuori nainen ja töissä hautaustoimistossa. Tuleeko tästä ennakkoluuloja?
”Tätä kysytään paljon, mutta minua ei ole kertaakaan katsottu päästä varpaisiin. Jos ikä tulee puheeksi, niin moni kyllä hämmästyy, että olen vasta 21. Kaikki ovat sanoneet, että sovin hyvin alalle. Meillä on asiakkaita, joita on palvellut ensin mummi ja pappa, sitten iskä ja nyt minä”, Erica kertoo.
Erica ja Varpu ovat kuulleet, että nuori mies voi kohdata suurempia ennakkoluuloja.
”Tyyliin mitä tommonen nuori kloppi mitään tietää.”
Varpu on saanut ihmettelyä lähinnä siitä, että 35-vuotias nainen nostaa aika painavaakin arkkua siinä missä miehetkin.
”Esimerkiksi krematoriolla muut hauturit tulevat juoksun nytkeellä auttamaan. Alkuun oli vaikea oppia oikeita nostotekniikoita tämän takia.”
Varpu leikkasi vähin äänin työpaikan varaston seinälle kuvan Peppi Pitkätossusta, joka nostaa hevosta. Hän muutti hevosen tilalle ruumisarkun ja kirjoitti viereen ”Täällä nostavat myös akat”. Kuva on tietenkin vain alan ihmisten silmille.
”Omaiset eivät tunnu pahastuvan siitä, että nainen karauttaa ruumisautolla paikalle. Harvoin tietysti olen yksin.”
Varpun mie ja muut tässä jutussa esiintyvät lennokkaat sanavalinnat tulevat pitkälti Lapin murteesta, sillä Varpu on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Äkäslompolossa. Omaisille hän puhuu neutraalimmin, aina tilanteen mukaan.
Kliseitä rikkoo hienosti myös se, että Erica tekee iltaisin ja viikonloppuisin ripsien pidennyksiä ja muita kauneudenhoitopalveluja kotonaan. Niitä hän teki jo lukioaikana.
”Kaverit ovat suhtautuneet työhöni hautausalalla tosi positiivisesti, mutta uusille tuttavuuksille en ensimmäisenä sano, mitä teen työkseni. Kaikki eivät välttämättä ymmärrä.”
”Harmittaa että koulu loppuu”
Puolentoista vuoden opinnot Linnasmäen opiston hautauspalvelun osaamisalalla ovat nyt ohi. Lähipäiviä oli kuukausittain keskimäärin kaksi. Muuten on opiskeltu itsenäisillä tehtävillä ja työssä, Erica oppisopimuksella ja Varpu koulutussopimuksella. Opintoihin kuuluu viisi näyttöä.
”Harmittaa suoraan sanottuna, että koulu loppuu. Opinnoista on ollut tosi paljon hyötyä. Ala ei vaadi ammatinharjoittamislupaa, ja kuka tahansa voi perustaa hautaustoimiston. Itse haluan panostaa laatuun, vaikka toki alalla voi pärjätä hyvin ilman koulutustakin”, Erica tuumaa.
Varpu on suorittanut tutkinnon Kelan ammatillisena kuntoutuksena.
”Mielekkään työn tekeminen on todella edistänyt kuntoutumistani, ja koulutus on mahdollistanut ylipäätään työskentelyn tällä alalla. Ei kukaan varmaan ottaisi ulkopuolista hautausalan töihin ilman koulutusta. Näin alalle voi hivuttautua ilman, että perustaa oman hautaustoimiston.”
Lähipäiviä olisi naisten mukaan saanut olla koulutuksessa vähän enemmänkin. Itsenäisiä tehtäviä taas on ollut sopivasti.
”Ei niin paljon, että niihin olisi hukkunut. Tehtävät ovat tukeneet hyvin omaa oppimista, ei ole ollut mitään turhanpäiväistä kirjoittelua. Opintoryhmässä moni oli jo työskennellyt alalla, mutta hekin joutuivat opinnoissa miettimään työtään”, Erica selittää.
”Kaikki asiat, mitä koulussa on käyty, tulee vastaan työssä”, Varpu sanoo.
Varpu suoritti yhden valinnaisen tutkinnonosan Rovaniemen krematoriossa.
”Nyt osaan käyttää niitä laitteita. En keksi muuta tilannetta, miten pääsisi opiskelemaan krematorion käytön.”
”Ruokakaupassa on raskaampaa”
Molempien mielestä se on ollut vähän ihmeellistä, että joka opintojaksossa on pitänyt pohtia, miten jaksaa haastavassa työssä.
”Minulla työt ei ole kertaakaan tulleet huonolla tavalla kotiin mukaan. Kyllä ruokakaupassa töissä oleminen oli paljon raskaampaa. Tässä työssä tuntee niin vahvasti tekevänsä jotain hyödyllistä”, Varpu miettii.
Ericalla on sama kokemus.
”Kun suljen kylmiön, arkun tai toimiston oven, asiat eivät jää päähäni pyörimään. Mutta tämä on vastuullista hommaa ja saattaa kuormittaa. Jos nämä asiat tulevat uniin, se on merkki siitä, ettei tätä työtä kannata tehdä.”
Erica ja Varpu tuumaavat, että jos työ ottaisi päähän, se näkyisi ikävällä tavalla koko palveluprosessissa.
Naisten mielestä vaikeinta olisi varmasti kohdata kuollut pieni lapsi. Heille sellaista ei ole vielä tullut vastaan. Varpulle kovinta on ollut, kun tutun ihmisen läheinen menehtyi ja hautauspalvelut otettiin heiltä. Silloin Varpu ei mennyt ollenkaan mukaan. Ericaa ei ole järkyttänyt vielä mikään.
Arkkuhautauksia on yhä vähemmän
Yksi opintojen hyvä puoli on ollut vertaistuki. On saanut vaihtaa ajatuksia ja vinkkejä.
”Työ on todella itsenäistä, mutta aika yksinäistä. Ollaan joko iskän kanssa kaksin tai olen yksin toimistolla”, Erica sanoo.
”Tämä on niin erilainen ala kuin mikään muu, ettei muut ymmärrä tätä työtä. Asiakastilanteissa pitää olla hyvin hienotunteinen. Minulle paras vertaistuki tulee kuitenkin työpaikalta. Jos töissä tulee hankalia juttuja vastaan, voidaan heti puhua autossa työkaverin kanssa”, Varpu kertoo.
Erica muistuttaa, että vertaistukea saa myös Suomen Hautaustoimistojen Liitosta. Liitto järjestää vuosittain liittopäivät sekä koulutuksia, joihin Ericakin on osallistunut. Samalla tapaa kollegoja ympäri Suomea.
Erican tulevaisuus on työn suhteen selvä: hän jatkaa suvun hautaustoimistossa Lohjalla. Varpun suunnitelmat sen sijaan ovat auki; työpaikkaa ei vielä ole. Yksi vaihtoehto on tehdä alkuun keikkatöitä.
”Valmistuin juuri myös saattohoidon vapaaehtoiseksi, ja teen vapaaehtoistyötä sitten enemmän, jos töitä on vähemmän.”
Entä alan tulevaisuus?
Erica selittää, että hautauskulttuuri muuttuu paljon hitaammin kuin moni muu ala.
”Se on kuitenkin jo muuttunut, että esimerkiksi pääkaupunkiseudulla haudataan enää hyvin vähän arkussa. Tuhkaus on tällä hetkellä yleisin tapa.”
”Mie haluaisin saada Suomeen vesituhkauksen. Siinä ruumis laitetaan kammioon ja emäksinen neste liuottaa muut paitsi luut. Tämä olisi minusta kehityskelpoinen idea, joka on ulkomailla jo käytössä”, sanoo Varpu.
Sellaisia he ovat, Peppi Pitkätossu ja mummin työn jatkaja. Heille viimeinen palvelus on realistista, se on työtä, mutta kaunista sellaista. Sydän on vahvasti mukana.
Teksti: Tiina Hämäläinen
Kuvat: Janne Peltonen sekä Erican ja Varpun albumit
