Linnasmäen opisto jättää jälkensä niin opiskelijoihin kuin työntekijöihinkin. Tätä mieltä on viime syksynä eläkkeelle jäänyt opettaja Tiina Haaksilahti. Tiina on nähnyt opiston satavuotisesta taipaleesta melkein puolet, neljäkymmentä vuotta. Millaisen jäljen opisto jättää sinuun? Tiinan jälki on tällainen.
”Opisto on vaikuttanut voimakkaasti minuun, tehnyt omalta osaltaan minusta tällaisen. Olen tavannut paljon entisiä opiskelijoita ja työntekijöitä, jotka sanovat samaa. Vaikka opiskelija olisi ollut opistolla vain vuoden kaksi, se on jollain tavalla leimannut elämää, antanut suuntaa.
Ajattelen, että se johtuu opistosta sinänsä, ilmapiiristä ja vahvoista ihmisistä vuosien varrella. Enkä puhu nyt pelkistä opettajista. Kansanopistossa koko henkilökunta kasvattaa.
Jäin viime syksynä eläkkeelle ja olen ihan tietoisesti halunnut irtautua siitä arjesta, kiireestä ja hulinasta. Ajattelen kuitenkin opistosta hyvin lämpimästi. Joku juttu siinä on, että jaksoin olla samassa talossa niin kauan.”
Auditorion alla kummittelee
”Tulin Turun kristilliselle opistolle viittomakielen opettajaksi ja tulkkikouluttajaksi vuonna 1986. Olin kyllä jo vuotta aiemmin valitsemassa tulkkiopiskelijoita. Tulin taloon Lapin kansankorkeakoulusta Rovaniemeltä käynnistämään viittomakielen opettajakoulutusta tulkkikoulutuksen rinnalle. Myöhemmin olin mukana perustamassa viittomakielisen ohjauksen perustutkintoa.
Olen hyvin vahvasti kansanopistoihminen, kasvoin siihen. Minut syleiltiin 26-vuotiaana lempeästi taloon. Minulla oli mentoriopettajia, jotka auttoivat, tukivat ja lohduttivat. Käsityönopettaja Hanna Salokorpi pysäytti minut kerran nuorena opettajana ja sanoi: ´Tiina, kävelepä rauhallisemmin!´
1980-1990-luvulla opisto oli pieni yhteisö, korkeintaan kolmasosa nykyisestä, jos miettii opiskelija- ja työntekijämääriä. Kaikki tekivät kaikkea. Opettaja oli sekatyömies, yhtään väheksymättä sitä roolia. Olen kattanut pöytiä, vaihtanut lakanoita, hakenut aamupalaa keittiöstä, budjetoinut, puhunut eri kieliä vastaanottovuorolla. Joskus vein vieraita majoitukseen ja totesin, että hups, täältä puuttuu sänky. Ainoastaan keittiöön ei saanut mennä ruokaa tekemään. Talo tuli näin tutuksi.
Väitän muuten, että opistolla on paikkoja, missä kummittelee. Auditorion alla huoltokäytävässä kuului puoli yksitoista illalla kummallisia ääniä, kun päivystysvuorollani kävin laittamassa yöllä ovia lukkoon.
Aikanaan piti myös opettaa melkein mitä vaan. Olen opettanut matematiikkaa, psykologiaa, ruotsia…
Päivystysvuorossa tuli höpöteltyä asuntolan opiskelijoiden kanssa iltaisin. Silloin ei ollut niin laajaa opiskelijahuoltojärjestelmää kuin nykyään; opettajalle saatettiin soittaa asuntolasta illalla kotiin ja piti lähteä opistolle. Silloin oikein antauduttiin keskustelemaan elämästä ja opinnoista. Nykyään keskitytään helpommin ongelmiin.
Tämä kaikki kuului meidän työhön, eikä silloin niin laskettu työtunteja. Työpäivät venyi ja paukkui välillä ihan mahdottomiksi, mutta se oli kansanopiston meininki. Opisto oli puoliksi työpaikka ja puoliksi koti. Vuosityöaikaan siirtyminen joskus 2000-luvun alussa oli meille autuus.
Jälkeenpäin olen ihmetellyt, että olen mää aika urhea ollut, hoidin työn ja pienet lapset. Meidän pojat tosin inhosivat opistoa, koska se vei niin paljon äidin aikaa. He eivät esimerkiksi suostuneet koskaan tulemaan opistolle.”
Jokainen saa olla persoona
”Opistolla on aina ollut persoonia, ja se on sallittu. Aikuisopiskelijat antoivat usein palautetta, että opiston opettajat ovat aitoja ihmisiä ja aidosti kiinnostuneita työstään. Ehkä se kristillisen pohjan lähimmäisenrakkaus ja erilaisten ihmisten hyväksyminen näkyy tässä.
Opiston opettajat eivät kilpaile toistensa kanssa, kun ei tarvitse olla tietynlainen. Esimerkiksi korkeakoulumaailma on työpaikkana paljon kilpailuhenkisempi.
Nautin niin viimeiset kymmenen vuotta, kun sain keskittyä opettamiseen. Pois jäi vastuutehtäviä ja työnkuvaa hajottavia asioita, työ selkiytyi ja kirkastui. Sitä kautta jaksoin työssäni selvästi paremmin.
Olen saanut nähdä viittomakielen aseman muutoksen ja miten suhtautuminen ylipäätään erilaista tukea tarvitseviin on muuttunut. Se on ollut ammatillisesti ihan mahtavaa. 80-luvulla jouduttiin tekemään paljon työtä sen eteen, että saatiin viittomakielisten ääni kuuluviin. Olen saanut vaikuttaa siihen omalla siivullani. Työurani oli paljon oikean puolesta kamppailua.
Ian kaiken on puhuttu opettajien jaksamisesta. Tapa tehdä työtä on muuttunut: nykyään opettaja menee, tekee opetustyön ja lähtee kotiin jatkamaan. Oma työn tekemisen tapani on ollut, että hommat tehdään eikä niin lasketa. Olen valmistellut, pohdiskellut ja kehittänyt itseäni valtavasti. Se oli aivan ihanaa. Oikein opettelin, etten tekisi kaikkea heti.
Opisto on ollut opettajalle mahtava paikka, kun on ollut vapaus kehittää ja toteuttaa asioita. Olen ollut järjettömän määrän erilaisissa suunnittelutyöryhmissä. Opisto on myös joustava ja salliva työpaikka. Kun jäin eläkkeelle, laitoin rehtorille viestin, että kiitos siitä.”
Suomen ensimmäinen videokielistudio
”Kun tulin opistolle, ei ollut vielä tietokoneita eikä kännyköitä. Opettajainhuoneessa oli yksi puhelin; sillä sai ihmiset kiinni sitten, kun sai. Sitten kun respaan tuli kaikenlaisia laitteita, opettajia ei enää haluttu sinne hommiin – sössimme liikaa koneiden kanssa.
1980- ja 90-luvulla asiat eivät olleet koko ajan siinä, kun ei ollut sähköposti- eikä Wilma-viestitulvaa. Toki tätä pystyy nykyään itsekin rajaamaan.
Opisto on aina satsannut teknisiin laitteisiin ja välineisiin. Meille tuli vuonna 1989 Suomen ensimmäinen videokielistudio, ja mallia käytiin hakemassa Tanskasta. Olin mukana sillä reissulla vararehtori Heikki Pulkkisen, kieltenopettaja Tuovi Puustisen ja suomalaisen laitekehittelijän kanssa.
Kristillisyys ei tule nimestä
”1980-luvulla tulin töihin nimenomaan kristilliseen opistoon, mutta minulta ei koskaan kysytty henkilökohtaista vakaumustani. Aamuhartaudet joka päivä ja seurat kerran viikossa kuuluivat työnkuvaan ja piste. Kaikki pitivät aamuhartauksia ja seurapuheita vuorollaan, ja niitäkin lämmöllä näin jälkeenpäin muistelen. Aikanaan kyllä pelotti ja jännitti pitää niitä.
Vähän pyörittelin silmiäni Siionin virsien laahaavalle laulutyylille ja vaikeasti ymmärrettäville sanoituksille. Lopulta rupesin tykkäämään niiden rauhoittavasta temposta.
Kristillisiä tilaisuuksia on jonkin verran edelleen, mutta ne ovat vapaaehtoisia. 80- ja 90-luvulla näin ei aina ollut. Aamuhartauksissa ja seuroissa oli nimenhuuto, ja ne kuuluivat opettajan työaikaan.
Vaikka kristillisyys ei enää nykyään niin näy opiston arjessa, kristillinen pohjavire on kuitenkin siellä jossain olemassa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ihmiset pyritään kohtaamaan. Olen miettinyt, miten uusi työntekijä istutetaan tähän pohjavireeseen.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous on ollut opistolla aina, vuodesta 1974. Olin sielläkin töissä vuosikaudet lähettinä, hain ja vein papereita. Se oli kivaa hommaa.
Opiston nimi vaihtui syksyllä 2023 Turun kristillisestä opistosta Linnasmäen opistoksi. Se on nimi vaan. Muutos on jatkumoa sille, että koko ajan pitää kehittyä ja kilpailla opiskelijoista. Ei kristillisyys nimestä ole koskaan tullut.
Olen tuntenut aina suurta ylpeyttä siitä, että olin opiston opettaja, oli nimi mikä vaan.”
Pysyvää on muutos
”Niin klisee kuin se onkin, mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos. Opistolla se on aina tajuttu ja oltu siinä mukana. On aikamoinen saavutus, että oppilaitos on pysynyt itsenäisenä sata vuotta ja saavuttanut arvostetun aseman näissä koulutuksen myrskyissä.
Linnasmäen opisto on Suomen suurimpia kansanopistoja, ihan TOP-joukossa. Aina on ollut uhka, että ollaanko me kohta olemassa, mitä pitäisi kehittää.
Koko ajan on kehitetty, aina jokin on muuttunut. Vauhti on välillä ollut kovakin. Yhteiskunnallisille muutoksille opisto ei tietysti voi mitään. Se on sama niin oppilaitoksella kuin opettajallakin: jos ei kehitä itseään, on väärällä alalla.
EU:n myötä tuli kaikenlaisia hankkeita ja kv-kuvioita. Nykyään niissä on joku järki, mutta aikanaan ei aina ollut.
Minäkin olin 2000-luvun alussa mukana hankkeessa nimeltä The learning eye – Sehen ist lernbar. Meitä osallistujia oli ainakin kahdeksasta maasta – taiteilijoita, arkkitehteja, valokuvaajia ja minä, viittomakielen asiantuntijana. Hankkeessa reissattiin näissä maissa ja tutkittiin, miten näkemisen avulla voi oppia erilaisia asioita. Teemoina olivat tuli, vesi, maa ja ilma. Matkustimme muun muassa Montserratiin Karibialle ihan siitä syystä, että siellä oli purkautuva tulivuori. Pakko myöntää, että vaikka sain paljon upeita kokemuksia, hanke oli työni kannalta omituinen. Päätin sitten hyödyntää tilaisuuden ja kerroin joka maassa viittomakielestä ja viittomakielisistä painottaen heidän oikeuksiaan.
Opiskelijat ovat opistolla kaiken perusta, se on fakta. Jos heitä ei ole, opistoa ei ole. 1980-90-luvulla melkein kaikki opiskelijat asuivat opiston asuntolassa, nykyään enää jotkut. Asuntolassa asuessaan opiskelijat ennen oikein uppoutuivat taloon, saivat elinikäisiä ystäviä. Saavat varmasti kyllä nykyäänkin.”
Kaipaako nykyihminen yhteisöllisyyttä?
”Nythän talo on hirvittävän suuri verrattuna siihen, mihin tulin. Minua alkoi viimeisinä vuosina vaivaamaan, kun en enää tiennyt kaikkien työntekijöiden nimiä. Vuosien varrella talo on konkreettisestikin laajentunut valtavasti ja samalla muuttanut sitä, miten ihmiset ovat ja toimivat. Uudet työntekijät tulevat ihan eri opistoon kuin minä tulin.
Kun tullaan suuremmaksi, totta kai se vaikuttaa. On kuitenkin harmi, jos ei tunne toisten työtä. Opistolla on vuosikausia puhuttu työnkierrosta; se olisi hyvä. Minä tiedän, miltä siivoojasta tuntuu, kun pitää kiireessä vaihtaa lakanat. Sanoin opiskelijoille aina, että siivotaas luokkaa yhdessä. Toisia pitää huomioida aidosti, yhteisöllisyys ei saa muuten ruokaa.
Nykyään ihmiset rajaavat pitkälti työtään: mikä minulle kuuluu ja mikä ei – ja ymmärrän sen kyllä. Onhan iso työpaikka ihan neurologisestikin väsyttävä, hälinä vie voimia.
Hirveän hienosti johto yrittää ylläpitää opiston yhteisöllisyyttä. Se lähtee kuitenkin aina ihmisestä itsestään. Ihan siitä, että vietetään yhdessä aikaa ja tunnetaan toisemme, pysähdytään juttelemaan toisen kanssa.
80-90-luvulla sitä tiesi ihmisten elämästä kaikenlaista. Opisto sitoi yhteen. Yhteiseen isoon opettajainhuoneeseen mentiin ja jaettiin kaikki, vaikka olihan se hienoa kun myöhemmin sai omat työhuoneet. Siihen aikaan muuten opettajainhuoneessa sai tupakoida. Eivätkä opettajat tunteneet vain opettajia, me tunnettiin kaikki. Se on kansanopiston henki.
Koin jokaisen opiston työntekijän työkaverikseni: siivoojat, keittiöhenkilökunnan, hotelli Linnasmäen porukat, toimiston väen. Tein töitä myös heidän kanssaan ja tarvitsin heistä jokaista työssäni. Kansanopistossa kaikki työntekijät opettavat myös esimerkiksi hyviä käytöstapoja ja toisten ihmisten huomioon ottamista. Aikanaan vahtimestari oli opiskelijoille yksi keskeinen hahmo.
Jos yhteisöllisyys jää pois, meneekö opistolta pohja? Ymmärrän, että on kiire, ja haluaako nykyihminen edes yhteisöllisyyttä enää? Henkilökunnan kahvitauolle on kuitenkin edelleen imu, sille on selkeä tarve. Opistolla on myös pienempiä porukoita, joissa on oma me-henkensä.
Opiskelijat tuntuvat tykkäävän opiston järjestämästä yhteisöllisyydestä, kaikenlaisista tapahtumista, mutta tuntevatko eri ryhmien opiskelijat isossa oppilaitoksensa toisensa?”
Myös hyviä ja lahjakkaita pitäisi nostaa
”Työurani aikana opin, että kaikkiin ja kaikkeen ei voi vaikuttaa. Se täytyy opettajankin hyväksyä. Myös hyviä ja lahjakkaita opiskelijoita pitäisi nostaa, he saavat Suomessa helposti pärjätä omillaan.
Näin jälkeenpäin olen ajatellut, että joku johdatteli mut tälle polulle. Ihan hämmentävää, että olen saanut tehdä työkseni just sitä, mitä rakastan. Olen saanut opettaa sekä tehdä töitä viittomakielen ja erityispedagogiikan parissa. En koskaan tosissani miettinyt, että lähtisin muualle. Mistä muualta olisin löytänyt tällaisen työn ja työpaikan?”
| Faktaa satavuotiaasta • Lounais-Suomen kristillinen kansanopisto aloitti toimintansa vuonna 1925 Turun keskustan tuntumassa, Sirkkalankatu 40:ssä. Nimi muuttui Turun kristilliseksi kansanopistoksi ensimmäisen lukuvuoden aikana. • Opiskelijamäärän kasvaessa tarvittiin lisää tilaa, ja Turun Räntämäkeen rakennettiin uusi opistorakennus. Opetus Räntämäessä alkoi vuonna 1973 ja jatkuu edelleen. • Opiston arvopohja on 1940-luvulta asti ollut herännäisyys eli körttiläisyys. Herännäisyyden ajatuksen tänä päivänä voi tiivistää sanoihin: sinä kelpaat, sinä riität, sinä et ole yksin. • Opiston nimi vaihtui taas syksyllä 2023, kun Turun kristillisestä opistosta tuli Linnasmäen opisto. • Linnasmäen opistoa ylläpitää Turun kristillisen opiston säätiö. • Opiston kampuksella toimi myös Diakonia-ammattikorkeakoulu vuosina 1998-2011. • Linnasmäen opisto on Suomen suurin kansanopisto. Opistolla opiskelee vuosittain melkein tuhat opiskelijaa viidestäkymmenestä eri maasta. Työntekijöitä konsernissa on noin sata. • Vuonna 1993 perustettu Linnasmäki oy harjoittaa opiston tiloissa kokoushotellitoimintaa ja tuottaa myös opistolle sen tarvitsemat ravintola-, puhtaanapito- ja kiinteistöpalvelut. |
Teksti: Tiina Hämäläinen
Kuvat: Janne Peltonen ja Linnasmäen opiston arkisto
