Maahanmuuttajanaisten opettaminen on niin oma juttunsa. Mitä seuraa, kun aikanaan opetuskoti Mustikassa suomea opettanut palaa juurille Turun Halisiin? Onko meno sama kuin ennen vanhaan?
Maahanmuuttajanaisille suunnattuun opetuskoti Mustikkaan haettiin määräaikaista suomen kielen opettajaa syksylle 2017. Näin alkoi urani Linnasmäen opistossa, silloisessa Turun kristillisessä opistossa, joka järjestää Mustikan kielenopetuksen.
Se oli suoraan hyppy syvään päähän, ja sanon tämän hyvällä. Mielestäni kaikille suomea toisena ja vieraana kielenä opettaville, ja itse asiassa ihan kaikille, tekisi hyvää hengailla vähän aikaa sellaisessa paikassa.
Mustikka sijaitsi silloin ja sijaitsee edelleen ihan tavallisen kerrostalon kerhotilassa Turun Halisissa. Matkalla suomen tunnilleni vastaan tuli lastenvaunuja lykkiviä naisia huivit päässä. Usein joku mies kantoi mattoa tai pesukonetta. Alueen parkkipirkot olivat ainakin siihen aikaan todella innokkaita. Kerran sain sakot, kun olin ajanut auton osittain valkoisen viivan päälle – olisi pitänyt tietää, missä viiva on lumen alla.
Suomen kurssi muistutti jonkinlaista toria. Naisia tuli ja meni. Lapset olivat päivähoidossa yläkerrassa, ja milloin kenenkin lasta tuotiin itkuisena ovelle. Jossain kohtaa aloin tiukkikseksi enkä enää päästänyt myöhässä tulijoita luokkaan.
Kielitaitotasoja oli siihen aikaan aivan laidasta laitaan. Osa ei osannut lukea eikä kirjoittaa, jotkut eivät osanneet edes käyttää kynää. Sitten oli korkeasti koulutettuja naisia, jotka syystä tai toisesta viihtyivät Mustikan kielikoulutuksessa vuodesta toiseen, vaikka heillä olisi ollut aineksia vaikka mihin.
Onnekseni minulla oli apuna vapaaehtoisia, jotka kuuluivat Turun Akateemisiin Naisiin. Näiden enkelien ansiosta opiskelijoita pystyi jakamaan tasoryhmiin. Vapaaehtoisissa oli myös sveitsiläinen mies, jonka suurin osa naisista hyväksyi joukkoonsa. Mustikka on nimittäin aina ollut tarkoitettu nimenomaan naisille.
Voi kuulkaa, miten hauskaa meillä välillä oli. Jossain kohtaa keksin, että joka aamu jumpataan ja jokainen sai vuorollaan keksiä liikkeet. Muistan yhden kerran, kun opiskelija esitteli kaikille ihania punaisia pitsisiä rintaliivejään. Oltaisiinko opiskeltu vaatesanoja. Silloin lähes herkistyin: tässä me olemme muidut eri puolilta maailmaa ihastelemassa yhdessä alusvaatteita. Naiset myös riisuivat joskus huivinsa, ja näin upeita paksuja hiuksia.
Jossain kohtaa siirryin opistolla toisiin tehtäviin enkä ole käynyt Mustikassa vuosiin. Nyt on aika palata juurille ja lähteä katsomaan, mitä sinne kuuluu.
Nykyinen Mustikan suomen opettaja Stella Suojanen antaa etukäteen yhden vinkin:
”Muista parkkikiekko!”
Vieras saa banaanin
Kerhotila löytyy toisiaan muistuttavien kerrostalojen keskeltä vanhasta muistista. Rappukäytävässä vastaan tulee entinen opiskelijani; hän asuu yläkerrassa.
Mutta sitten pöyristyn: opetustila on remontoitu aivan ihanaksi! Yksi seinä on rauhoittavan vihreä, uudet keinonahkaiset tuolit, pöydät puujäljitelmää, ja apua, niissä on jopa koukut käsilaukuille. Liukuoven takana on pieni keittiö. Myöhemmin on pakko tarkistaa, että viherkasvit sentään ovat muovia.
Vielä enemmän pöyristyn, kun näen opiskelijat. He ovat asettuneet istumaan kolmeen riviin ihan kuin luokassa. Valmiina kynät kädessä täydessä iskussa, ennen kuin tunti on edes alkanut. Ja mitä, opettajan läppäristä voi heijastaa näyttökuvan seinälle. Missä on paljon käyttämäni fläppitaulu?
Se, mikä on säilynyt, on se lämpö, avoimuus ja suoranainen rakkaus, mikä naisista huokuu. Vieras on erittäin tervetullut. Myöhemmin saan käteeni banaanin.
Mutta nyt on aika lopettaa tämä historiointi ja ihmettely. Mitäs täällä oikein opiskellaan, ja ketä nämä ihanat opiskelijat ovat?
Porchella päin hirveä
Ensinnäkin lapset eivät ole enää yläkerrassa vaan päiväkodissa, sillä äidit opiskelevat nyt koko päivän. Toiseksi Mustikka ei ole enää nimeltään opetuskoti vaan yhteisöpiste.
”Mustikka on kotoisa, matalan kynnyksen paikka löytää oma porukka ja kiinnittyä laajempaan yhteisöön. Näin naiset tuntevat kuuluvansa johonkin”, selittää Mustikkaa pyörittävän Sateenkaari Koto ry:n kehitysjohtaja Vappu Hukkila.
Nykyisen Mustikan vahva visio on vahvistaa yhteisöjä osallistumaan aktiivisina toimijoina.
Tämä aktiivisuus näkyy ainakin tässä ryhmässä. Opiskelijat ovat tosi läsnä oppitunnilla. Kynät terävinä he kysyvät, ihmettelevät, kertovat tarinoita omasta elämästään.
”Yksi päivä viisi kertaa mitä?”
Suomen opettaja Stella selittää Ylen selkouutisista, että joka päivä Suomessa tapahtuu noin viisi hirvikolaria. Toinen opiskelija kertoo ajaneensa Porschella päin hirveä.
Naiset haluavat oppia sanomaan ”dödö” eikä ”dodo” ja kirjoittamaan sanelussa oikein ”allekirjoitus” ja “käteinen”. He eivät opiskele kieltä vain omaksi ilokseen, vaan heillä on tavoite isolla t:llä: he haluavat töihin tai opiskelemaan ammatin.
”Kaikki sanoo lähihoitaja on hyvä”
Olena Ivanashko muutti Ukrainasta Suomeen kahdeksan vuotta sitten. Hän on työskennellyt maatilalla Paimiossa työnjohtajana, kasvihuoneella Turussa ja marjanmyyjänä Paraisilla. Nyt Olena etsii töitä. Suomen oppimista hidasti edellisillä työpaikoilla monikin seikka: suomalainen pomo puhui kirjakieltä, toinen työnjohtaja oli virolainen, ja Paraisilla puhuttiin enemmän ruotsia kuin suomea.
Nyt Olena opiskelee Mustikassa joka arkipäivä kello 9-14.30 ja illalla vielä kotona.
”Eilen opiskelin meren eläimiä.”
Nepalista kymmenen kuukautta sitten Suomeen muuttaneet Rangita Tharu ja Samina Senchuri haluavat opiskella lähihoitajiksi.
”Minä rakastan apua vanha ihmisiä, lapsia”, kertoo Samina.
Molemmat ovat jo käyneet pääsykokeissa, mutta vielä sanottiin, että kielitaito ei riitä.
”Kaikki sanoo lähihoitaja on hyvä. Minä ajattelen ehkä kaksi tai kolme vuotta ja sitten minä puhun hyvin. Haluan oppia viisi sanaa joka päivä”, sanoo Rangita.
Mustikan suomen opinnoista heillä, kuten kaikilla muillakin, on vain hyvää sanottavaa.
”Stella ja Tanja paljon hyvä. Kaikki auttaa, jos ei ymmärrä.”
Opitaan ilolla
Vaikka naiset eivät sitä käytännössä erotakaan, maanantain ja tiistain tunnit ovat Opitaan ilolla -hanketta ja loppuviikko aikuisten perusopetusta.
Opitaan ilolla -hankkeen tavoitteena on edistää aikuisten jatko-opinto- ja työllistymismahdollisuuksia. Hankkeessa on mukana neljä kansanopistoa, ja se kestää vuoteen 2028. Linnasmäen opiston osalta tavoitteena on parantaa maahan muuttaneiden naisten jatkopolkua. Hankkeessa kehitetään mallia, jota voidaan myöhemmin käyttää eri kansanopistoissa.
Linnasmäen opiston kanssa yhteistyötä tekee Sateenkaari Koto ry.
Opiston opettaja Stella ja Sateenkaari Koto ry:n ohjaaja Tanja Georgiev ovat saaneet suunnitella koko Mustikan koulutuksen. Hankepäivinä opiskelijat suorittavat niin sanottuja arjen osaamismerkkejä, joita ovat esimerkiksi tekstitaidot, toimiminen yhteiskunnassa ja kestävä tulevaisuus. Tällä hetkellä suoritetaan osaamismerkkiä arjen rahankäyttö.
”Peilaan paljon opetuksessani sitä, mikä tälle ryhmälle sopii ja mitkä osaamismerkit voivat olla heille tulevaisuudessa hyödyksi”, Stella selittää.
Kun yksi osaamismerkki saadaan suoritettua, opiskelija saa todistuksen, jossa kerrotaan, mitä on käyty läpi ja mitä opiskelija osaa.
”Niiden avulla opiskelija osaa sanoittaa osaamistaan ja vahvuuksiaan, kun hän hakee töihin tai kouluun.”
Stella ja Tanja valitsevat myös opiskelijat itse. Tarkoitus on valita suunnilleen samantasoisia luku- ja kirjoitustaitoisia naisia, joilla ei ole akateemista koulutusta. Opiskelija voi olla kotoutumisajalla tai kotoutumisajan ylittänyt. Tulijoita on.
Uuteen ryhmään valitaan kaksikymmentä opiskelijaa alkuvuodesta 2026. Nykyisessä ryhmässä on vielä yksi paikka vapaana, sillä jotkut ovat jo siirtyneet jatkokoulutukseen.
Stella opettaa aamupäivät ja Tanja iltapäivät. Stella vastaa enemmän suomen opetuksesta, kun taas Tanja vie porukkaa paljon vierailuille ja opettaa arjen taitoja. Naiset ovat käyneet muun muassa kirjastossa, kaupassa, luontopolulla ja sienestämässä. Tänään iltapäivällä Tanja vie naiset Turun ammatti-instituutin TUVA:an.
Naiset haluavat enemmän
”Ihana nähdä, että opiskelijat eivät jumitu vain tähän hetkeen, että onpa kiva olla koulussa. He haluavat itselleen enemmän, ja se fiilis tarttuu. Kun joku sanoo, että on miettinyt TUVA:a, toinenkin alkaa miettiä sitä mahdollisuutena”, Stella juttelee.
Ryhmä on aloittanut maaliskuussa 2025 ja opiskelee maaliskuuhun 2026 asti. Nyt ollaan jo yli puolen välin.
”Koska opiskelemme joka arkipäivä useamman tunnin, minulla on optimistinen fiilis siitä, että kielitaito kehittyy vielä paljon. Moni voi hakea koulutuksen päätyttyä ammattikouluun tai TUVA:lle.”
Stella kertoo, että vuodessa ryhmästä ehtii muodostua tiivis ja naiset saavat tosi hyviä ystäviä.
”Tuntuu, että he ovat minunkin ystäviäni. Olen täällä kuitenkin kaikki aamupäivät.”
”Miksi joku ei puhu suomea?”
”Minä olen lähellä sata!” esittelee itsensä thaimaalainen Phat Noy.
Kun otetaan kuvia, Phat sanoo moneen kertaan olevansa ruma.
”Et ole!” sanovat muut painokkaasti kuorossa.
Juuri tämä tällainen on Mustikan suola. Naiset saavat suomen kielen ja ystävien lisäksi voimaa ja itsetuntoa. Sitä naisvoimaa sai silloin aikanaan opettajakin. Nytkin kun Stella tulee luokkaan, joku huudahtaa:
”Kaunis nainen tulee!”
Suomessa kaksi vuotta asunut Phat haluaa siistijäksi. Ennen Mustikkaa Phat opiskeli vuoden suomen kieltä Linnasmäen opistossa. Hän puhuu jo paljon.
”Minä haluan töitä, minulla ei ole tuloja. Minä haluan toimeen omani. Opiskelen joka päivä. Nukkumaan minä luen. Kun herään, minä luen. Joka päivä minä ajoissa, puoli tuntia minä odotan opettajaa.”
Phat ihmettelee, miten voi olla, että joku on asunut Suomessa viisi vuotta eikä puhu suomea.
”Miksi ei?”
Ei ole Mustikka entisensä. Kahvitauonkin jotkut lopettavat etuajassa ja alkavat tehdä tehtäviä. Ennen vanhaan kahvia juotiin pitkään ja hartaasti, ja opettajakin sai silloin tällöin baklavan tai tomusokerilla päällystetyn pienen pehmeän palan. Ja jos oikein rehellinen olen, silloin tuntien jälkeen oli sen verran rätti, että piti aika nopeasti lähteä katsomaan, onko tällä kertaa saanut parkkisakot. Nyt olisi voinut vaikka jäädä, kun naiset iloisina heiluttivat pöytärivin takaa lähtijälle.
Teksti ja kuvat: Tiina Hämäläinen
