Kohtaamisten äärellä – 20 vuotta ammatillisen koulutuksen muutoksessa

Linnasmäen opiston jykevän valkoisen julkisivun ovi on lukossa. Kierrän lukon auki avaimellani ja astun sisään. Kuljen lyhyen käytävän läpi kohti portaita, joita pitkin olen kulkenut kaksikymmentä vuotta. Vilkaisen seinällä olevaa herkän kaunista vihreää enkelitaulua, joka on ollut paikallaan kaikki nämä vuodet ja kauemminkin. Se on sittemmin saanut rinnalleen saman taulun punaisena versiona. Enkelit muistuttavat minua opiston arvopohjasta.

Tulin töihin Turun kristilliselle opistolle 1.8. 2006 ja valmistun työelämästä Linnasmäen opistolta 1.8. 2026, eli jään eläkkeelle. Mielelläni valmistun juuri tästä oppilaitoksesta, välittävästä ja avoimesta kansanopistosta, joka on yli sadan vuoden ajan ottanut lämpimään ilmapiiriinsä monenlaiset työntekijät ja opiskelijat. Opistolla on korostunut luotettavuus, välittäminen ja yhteisöllisyys.

Lähteminen on kuitenkin helppoa, sillä työni ja työpaikkani on muuttunut näiden vuosien aikana niin paljon, että irrottautuminen tuntuu jo luontevalta.

Olen toiminut ammatillisessa koulutuksessa opettajana perus- ja ammattitutkinnoissa. Koulutuspäällikkönä olen vastannut ammatti- ja erikoisammattitutkinnoista, suunnitellut ja toteuttanut osatutkintoja sekä paikallisia tutkinnonosia ja laatinut järjestämissuunnitelmia sekä tehnyt esihenkilötyötä. Usean vuoden ajan tiimiini kuului myös kurssipalvelun henkilökunta.

Aikuisten ammatillisen koulutuksen ja opettajien työn kehittäminen on ollut työni ydintä. Muutokset ovat nousseet käytännössä havaitsemistani tarpeista ja halusta löytää toimivat, joustavat ja laadukkaat ratkaisut.
Koulutukselliseen työhön on tullut viime vuosina lisää ulkoisia muutos- ja tehokkuuspaineita, samalla luovuus työstä on vähentynyt.

Ryhmistä yksilöpolkuihin

Katson kookasta värikästä taulua opiston ala-aulassa. Siinä se on ollut koko työurani ajan, samassa paikassa. Suuressa ihmisjoukossa keskenään hyvin erilaiset aikuiset kantavat lapsia ja nuoria olkapäillään tai ovat ottaneet heidät joukkoonsa kulkemaan. Se kuvastaa hyvin opiskelijaryhmien muutosta. Suuri osa ammatillisissa opinnoissa opiskelevista on nykyään alkuperältään vieraskielisiä, tänne muuttaneita tai toisen polven maahanmuuttajia.
Opisto kouluttaa ammatteihin, joissa ohjataan, kasvatetaan ja kohdataan lapsia ja aikuisia päiväkodeissa, kouluissa ja seurakunnissa. Monikulttuurisuus on osa elämää ja sen läsnäolo on tuonut opettajille paljon uusia haasteita ja mahdollisuuksia oppia.

Muistelen aikaa, jolloin ammatilliset opiskelijatkin aloittivat opintonsa lukuvuoden alkaessa ja päättivät ne toukokuun lopussa niin kuin kaikki koululaiset ja opiston muutkin ryhmät. Opetus oli ryhmämuotoista, kokopäivätoimista lähiopetusta opistolla. Piirtoheitinkalvojen valmistamiseen meni aikaa, samoin opetukseen, kun opiskelijat tekivät omat muistiinpanonsa ja opettaja odotti, että he ovat valmiina kuuntelemaan ja keskustelemaan. Käsin kirjoitetut muistiinpanot taisivat painua mieleen paremmin kuin nykyiset PowerPoint-diat, jotka poimitaan verkko-oppimisympäristöstä omalle tietokoneelle. Muistiinpanoja tekevät enää vanhemman ikäluokan opiskelijat, muut luottavat kuulomuistiinsa. Tenttejä ei ole ollut enää vuosiin.

Opettajalle oppituntien muokkaaminen on nykyisin helpompaa ja kaikki tehtävät tai lisämateriaalit jäävät myöhempään käyttöön helposti liitetiedostoina, joita voi tarvittaessa jakaa myös opiskelijoille. Kopiointityö ja -kustannukset ovat vähentyneet. Silti otan kopioita opiskelijoiden niitä pyytäessä. Etenkin vieraskieliset haluavat kirjata oppitunnin aikana merkintöjä ja seurata opetusta myös paperikopioita tutkien. Moni pyytää niitä jopa etukäteen voidakseen paneutua aiheeseen ennalta.

Ennen ryhmät olivat suurempia ja toimivat yhdessä koko koulutuksen ajan. Ryhmähenki syntyi ensimmäisten viikkojen aikana ja joskus ystävyyssuhteet alkoivat jopa valintatilaisuuksissa. Ensin opiskeltiin teoriat ja sitten käytännön työ työpaikoilla. Opetin kymmenen vuotta koulunkäyntiavustajia noin kymmenen kuukauden mittaisessa koulutuksessa, tutkinnonosia suoritettiin neljä. Oppitunneilla opiskelijat jakoivat kokemuksiaan toistensa kanssa, keskustelujen kautta he sisäistivät opiskeltavia asioita ja löysivät erilaisia näkökulmia.

Nykyisin koulunkäynnin ohjaajat suorittavat samassa ajassa viisi tutkinnonosaa. Osa opinnoista on siirretty verkko-oppimisympäristöön suoritettavaksi itsenäisinä opintoina.

Kun rakenteet muuttuivat

Ammatillisen koulutuksen rakennemuutos ja ammatillisia koulutuksia koskevien lakien uudistukset toteutettiin vuonna 2018. Näillä toimilla haluttiin lisätä joustavuutta, valinnaisuutta, huomioida aikuisten aikaisempi työ- ja koulutustausta sekä jouduttaa työllistymistä. Kaiken kaikkiaan opetusta vähennettiin, vaikka juuri aikuiset hahmottivat hyvin osaamisvajeensa ja halusivat opetusta. Joustavuus, suorittaminen ja osaamisperusteisuus tulivat keskeisiksi termeiksi niin opiskelijavalinnoissa, koulutuksen järjestämisessä kuin opetuksessakin.

Suorituskeskeisyys on tarkoittanut käytännössä sitä, että opiskelijat ohjataan oppimaan oppilaitoksessa mahdollisimman vähän aikaa ja siirtymään nopeasti työelämään, vaikka ilman riittävää tietotaustaa. Opetustyön merkitystä on kyseenalaistettu ja opiskelijan omaehtoista tiedonhakua, itseohjautuvuutta ja itsenäistä opintojen suunnittelua on korostettu. Oppiminen on nähty henkilökohtaisena prosessina, jossa yhteisöllisyys on toissijaista. Tärkeintä on läpäisy eli näyttöjen suorittaminen.

Joustavuuden tulkinta on ollut vaihtelevaa riippuen tulkitsijasta. Joskus sen on ajateltu tarkoittavan sitä, että opiskelija voi tulla oppilaitokseen silloin kun hänelle sopii ja saada henkilökohtaista ohjausta aina tarvittaessa. Hän voi tehdä valintoja mielensä mukaan eri oppilaitoksista ja suorittaa tutkinnonosia oman aikataulun mukaan, eli tehdä ns. koulutusshoppailua. Joustaminen on koulutuksen järjestäjän jatkuva velvollisuus. Itsekin tein jonain vuonna opiskelijavalintoja yli 20 kertaa ja yksilöllistä henkilökohtaistamista pitkin vuotta. Aikaa kaikkeen on mennyt paljon ja yhä vähemmän ehdin paneutua opiskelijan asioihin ja ohjata oppimaan.

Yhteiskunnan vaatimuksiin vastaaminen edellyttää opettajalta ja koulutuksen järjestäjältä ketteryyttä, luovuutta ja rohkeutta tehdä toisin. Linnasmäen opistolla on ollut pyrkimyksenä säilyttää ryhmämuotoisuus ja lähiopetus, joskin tunteja on ollut pakko vähentää. Tutkinnot ovat sisällöllisesti aiempia vaativampia, mutta aikaa opettamiseen tai oppimiseen ei ole tullut lisää. Opiskelijoilla on tarve lähiopetukseen, keskusteluihin opettajien kanssa sekä samaan ammattiin opiskelevien muiden aikuisten tapaamiseen. Yhteisöllisyys on murentunut lyhyisiin lähiopetusjaksoihin ja yksilöllisiin osallistumisiin tai aikaisemman osaamisen hyväksilukuihin.

Kohtaamisen merkitys

Istahdan pienen neuvotteluhuoneen sohvalle. Katseeni kiertää ympäri tilaa ja poimin seinältä taulun, jossa kaksi ihmistä kohtaavat pellon laidalla toukotöiden jälkeen. Tässä huoneessa vastasin aikoinaan toukokuussa kolmen haastattelijan tiukkoihin kysymyksiin, tässä huoneessa olen tehnyt opiskelijavalintoja vuosittain. Tässä huoneessa olen kuunnellut ja ohjannut opiskelijoita.

Olen voinut käyttää monipuolista työkokemustani sosiaalialalta sekä elämänkokemustani etenkin näissä kohtaamisissa. Aina ei tarvita koulukuraattoria, kun aikuinen kertoo olevansa keskellä avioeroa tai hänen väsymyksensä taustalla on puolison viime viikolla yrittämä itsemurha, läheisen menettäminen tai vielä arjessa tuntuva aikaisempi työuupumus. Mitään elämässä tapahtunutta ei voi sivuuttaa ja keskittyä vain oppimiseen, uuteen ammattiin kasvamiseen. Usein kasvatusalan koulutus nostaa pintaa vanhoja haavoja vuosikymmenien takaa ja kun opiskelija luottaa opettajaan, hän alkaa kertomaan myös omasta vaikeasta lapsuudestaan tai rankoista muistoista koulukiusattuna. Hän tarvitsee tukea ja siihen opettajalla pitäisi olla aikaa ja mahdollisuuksia sekä osaamista ohjata myös eteenpäin, muihin auttamisen tahoihin.

Opiskelijoiden kohtaamisessa on nykyisin keskeisenä yksilöllisten opintopolkujen suunnitteleminen, ja niiden tarkka kirjaaminen lomakkeelle, mikä liukuu myöhemmin valtakunnalliseen Koski-tietokantaan. Paitsi jos opettaja on unohtanut kirjata jotain, vaikkapa päivämäärän, niin lomake jumittuu ja järjestelmä hälyttää myöhemmin virheestä. Tietojen päivittäminen on varsin tärkeää aina, kun opiskelijan opinnoissa tapahtuu muutos.

Työelämän kanssa

Tarkan kirjaamisen vaatimukset yltävät myös työelämässä oppimiseen ja siihen liittyvien sopimuslomakkeiden täyttämiseen, tallentamiseen ja päivittämiseen. Aikaisemmin opettaja piti yhteyttä työpaikkaohjaajaan ja opiskelijaan myös silloisen työharjoittelun aikana ja jokaisen tutkintotilaisuuden arvioinnissa. Työpaikkaohjaajat ja työpaikat tulivat tutuiksi samoin ympäristöt, joissa opiskelijat työskentelivät.

OIen ollut mukana eri luokka-asteiden oppitunneilla seuraamassa ja välillä myös osallistumassa opetus- tai ohjaustyöhön. Opin tuolloin paljon alasta ja koulunkäynnin ohjaajaan kohdistuvista vaatimuksista. Myös perusopetuksen aamu- ja iltapäivätoiminta on tullut hyvin tutuksi. Olen vieraillut seurakunnissa ja kuullut suntioiden työstä aina siivouksesta tilaisuuksiin osallistujien kohtaamiseen asti.

Työni parasta antia ovatkin olleet juuri nämä työpaikkakäynnit ja niiden kautta luodut kontaktit. Monet koulutukset on sovittu ja markkinoitu juuri näiden henkilökohtaisten käyntien kautta. Samalla olen saanut paljon arvokasta tietoa koulutussuunnittelua varten. Työpaikkakäynneillä on löytynyt kouluttajia, jotka ovat tuoneet kaivattua työelämän näkökulmaa opiskelijoille. Heidän kanssaan yhteistyössä on myös kehitetty koulutuksia ja ideoitu uusia kursseja.

Työelämässä meitä kansanopisto-opettajia ja työtämme on arvostettu koko ajan. Kun aikoinaan tulin työpaikkahaastatteluun, kuulin, miten haluttuja meiltä valmistuneet työntekijät ovat. Pidin sitä hieman liioiteltuna asiana, arvelin sillä asetettavan rimaa haastateltavalle, mutta myöhemmin olen huomannut sen olevan aivan totta. Kuten tuon riman asettamisenkin. Olen halunnut hyvän maineen säilyvän ja olen kiitollinen opettajille siitä, että edelleen nimenomaan Linnasmäen opistolta valmistuneet työllistyvät erinomaisesti. Olemme olleet vaativia suoritusten suhteen, mutta vaativuus on välittämistä.

Työelämän edustajat ovat kiittäneet opiston opetuksen laatua ja suositelleet opistoa alaa harkitseville aikuisille. Samoin opistolta valmistuneet kertovat mielellään opinnoistaan ja kannustavat kiinnostuneita hakeutumaan koulutukseen Linnasmäen opistolle. Meidän opettajien ja meiltä valmistuneiden ammattilaisten tapaamiset työelämässä ovatkin riemukkaita.

Opisto ympärilläni muuttuu

Kuljen opiston pihan poikki. Vihreys ympäröi minut. Nurmikko on leikattu, koivujen lehdet värisevät heikossa tuulessa ja korkeat männyt varjostavat puihin kiinnitettyjä riippukeinuja. Opiskelijat ovat levittäytyneet eri puolille pihaa oleilemaan tai pelaamaan pöytätennistä. Ohitan kurssirakennuksen, johon muutama vuosi sitten rakennettiin lisäosa. Silloin tarvittiin suuria luokkia, koska opiskelijamäärä kasvoi jatkuvasti vuosittain.

Aikoinaan rehtorin asuntona toiminut omakotitalo muutettiin työhuone- ja luokkatilaksi. Sen edustalla suuret alppiruusupensaat ovat täydessä kukassa. Ohitan ne, ja kuljen portaat ylös työhuoneeseeni.

Katson ikkunasta metsään päin, orava kipittää männynrunkoa pitkin korkeuksiin. Täällä on rauhallista. Toisin kuin opiston päärakennuksessa, jossa opiskelijat vyöryvät äänekkäinä joukkoina portaita alas ja käytäviä pitkin eri puolille taloa. Iloistakin hälinää on joskus liikaa, mutta onhan heitä jo yli tuhat, myös henkilökuntamäärä on lähes kaksinkertaistunut. Toista oli silloin, kun tulin taloon. Opettajat ja henkilökunta tunsivat toisensa, yhteistyö sujui yksiköiden välillä ja aikaa arjen kohtaamisiin oli sopivasti. Opistolle tullessani minuakin vastaanottamassa oli neljä ihmistä ja perehdytys oli perusteellista. Minut imaistiin saman tien mukaan yhteistyöhön yli tiimirajojen. En ole enää vuosiin tuntenut kaikkia opiston opettajia edes nimeltä, saati tiennyt, mikä heidän työnsä sisältö on.

Verkostot muuttuivat – mitä jäi?

Tutkintotoimikunnat pitivät ennen rakenneuudistusta huolen siitä, että koulutuksen järjestäjät tapasivat toisensa vuosittain koulutuspäivillä ja saivat Opetushallituksen tuottamat uudistukset ja säännöt tietoonsa. Noiden päivien parasta antia oli muiden koulutusten järjestäjien tapaamiset, pitkät keskustelut ja yhteisen ajan viettäminen myös illalla.

Siltä osin kuin yhteistyötä vielä tehdään, se on siirtynyt digitaaliseksi. Nopeat siirtymät palaverista toiseen ja kiireiset sähköiset viestit ovat lähes korvanneet kokoushuoneissa tapaamiset. Yhteistyö oppilaitoksessa yli tiimirajojen on harvinaistunut.

Mieleeni ovat jääneet erityisen hyvin myös kansanopistoverkostojen keskinäinen yhteistyö, hanketoiminta ja vertaisarvioinnit. Muiden kanssa oman työn kehittäminen ja omien käytänteiden peilaaminen toisten vastaaviin oli silloin antoisaa.

Epävarmuus leimaa koulutusmaailmaa ja ilmapiiriä. Aikuisopintotuki on jo poistettu ja lisää koulutusleikkauksia on tulossa. Opiston tulevaisuus näyttää huomattavasti aikaisempaa epäselvemmältä. Ikäluokat pienenevät, vieraskielisten koulutusmahdollisuudet kapenevat, aikuisten alan vaihtaminen vaikeutuu, opiskelijaryhmät vähenevät.

Opisto ja muut koulutusten järjestäjät ovat ryhtyneet tarmokkaisiin toimiin säilyttääkseen mahdollisimman paljon hyvää siitä, mitä koulutus on ollut ja luodakseen uusia koulutustuotteita.

Kävelen opistolta parkkipaikalle ja sivuutan patsaan. Korkean, tikapuita muistuttavan jalustan päällä istuva nuoren ihmisen hahmo kannattelee kämmenillään lasipalloa, valoa. Tuo valo voisi kuvastaa koulutusta, mutta himmeneekö se tulevaisuudessa? Kannatteleeko yhteiskunta enää Suomen 150-vuotista kansansivistystyötä? Mikä on sivistyksen merkitys jatkossa? Mitä elinikäinen koulutus tarkoittaa käytännössä?

Nämä kysymykset ovat valitettavasti todellisia ja pohdin niitä hyvin vakavana. Itse en enää osallistu näiden pulmien ratkaisemiseen, en voi vaikuttaa, voin vain toivoa kansanopistoille valoisaa tulevaisuutta.

Teksti: Marjaana Talonen
Kuvat: Janne Peltonen