Minusta tuli maaliskuussa etäopettaja päivässä. Otin töistä mukaani läppärin, koulukirjat ja kasan sekalaisia tehtäviä. Tapasin melkein kaikki opiskelijani pikaisesti, annoin jokaiselle tehtävänipun ja varmistin, että heillä on puhelimessa kotisuomessa.fi ladattuna. ”Moi, moi, moi, opettaja!” he sanoivat niin sydämellisesti kuin vain suomen kielen alkuvaiheen maahanmuuttajaopiskelijat sanovat.
Kotimatkalla kävin ostamassa laminointikoneen. En suoraan sanottuna uskonut, että koulunkäynti etänä onnistuisi kovin tehokkaasti luku- ja kirjoitustaidottomilta. Toinen ryhmä oli ehtinyt käydä koulua vain kahdeksan viikkoa; monella ei ole mitään koulutaustaa edes kotimaastaan. Suunnittelin laminoivani kotona kaikki kolmen vuoden rästit koulunkäynnin leikkimisen lomassa.
Jotenkin siinä kuitenkin kävi niin, että etäopetus alkoi toimia yllättävän hyvin. Siis niin hyvin kuin luku- ja kirjoitustaidottomien opetus puhelimella voi sujua. Lausun tässä kiitokseni sille, joka keksi WhatsAppin. En tiedä, mitä tekisin ilman sitä. Opetan nimittäin kaiken WhatsAppin välityksellä.
Yllättävä syntymäpäivä
Opiskelijoillani ei ole tietokoneita, mutta kännykkä on. Näin ollen minä en opettajana ole tehnyt huikeaa digiloikkaa ja oppinut miljoonia eri ohjelmia, toisin kuin monet kollegani. Mutta WhatsAppin käytössä olen nykyään aika hyvä.
Joka aamu juttelen opiskelijoilleni vähintään ääniviestin. Sitten laitan heille nauhoittamiani videoita. Olisi tietysti pitänyt opetella tekemään videoita YouTubeen, mutta olen kuvannut ja lähettänyt ne WhatsAppissa. En ehkä voita niillä Vuoden Etäope -palkintoa, mutta ihan kivasti on mennyt näinkin.
Meillä oli varsinkin alussa niin huonot nettiyhteydet, että ajoin aina viisi kilometriä autolla lähettämään videoita. Okei, niinä hetkinä ei ollut harras tunnelma.
Ohjeistan kaikki tehtävät rautalankavideoin, viimeksi opettelimme lukemaan Y-sanoja kirjasta. Kuuntele, sano sama, lue, kirjoita, yhdistä sana kuvaan ja silleen. Opiskelijat lähettävät kuvat valmiista tehtävistä minulle ja tarkistavat itse.
Vappuaattona laitoin oikein kajaalit silmiin, serpentiiniä kaulaan ja kaksi ilmapalloa käteen. Toivotin hyvää vappua ja hyvää lomaa. Opiskelijat vastasivat: ”Hyvää syntymäpäivää opettajani!” Sitten tuli täytekakun kuvia ja ruusuja. Ihanaa olla sittenkin kevään lapsi.
Olen yllättynyt, miten paljon jotkut ovat oppineet näinkin. Siellä he lukevat jo lauseita. Toisaalta olen murheissani heidän puolesta, joille oppiminen on koulussakin haaste. On turha kuvitella, että puhelinopetuskevät olisi ollut heille käänteentekevä positiivisessa mielessä.
Videoita saunasta
Koti tulee etäopetukseen hyvässä ja pahassa, niin minulla kuin opiskelijoillakin. Monella opiskelijalla on pieniä lapsia, joten kaikki eivät pysty tekemään täyspainoisesti tehtäviä kello 10-15. Opiskella voi minun puolestani koska vaan, hienoa että opiskelevat.
Meillä kotona on kahden opettajan kotikoulu. Menen saunaan nauhoittamaan videoita, kun mies pitää etätuntia Teamsissa. Saunassa on sentään ovi. Joskus olen kuittaillut, että tietokoneelle ei ole pakko puhua yhtä kovaa kuin luokassa. Kerron aina opiskelijoilleni, että videoin taas saunassa, koska mies opettaa matematiikkaa kovalla äänellä. Ehkä joku tajuaa ja nauraa tätä hullua kevättä.
Olen kuvannut opiskelijoille uudet orvokkini ja lopputuloksen, kun kaurispariskunta söi ne yksi aamu. Opiskelijoilta tuli suru-uutisen jälkeen välittömästi hajonneita sydämiä ja vuolaasti itkeviä naamoja.
Kun olen käynyt opistolla, olen lähettänyt opiskelijoille aina pienen videon. Missä olen nyt, kysyn. Koulu ja sydänhymiö, he vastaavat.
Äiti ja isä hommiin
Opiskelijani rakastavat koulua ja meitä opettajia. Siis ihan oikeasti rakastavat. Kun ei ole päässyt ennen kouluun, sitä osaa arvostaa. Kun soitan heille videopuhelun, he vastaavat suu korvissa ja lähettävät lentosuukkoja; kaikki lapset tulevat myös moikkaamaan opettajaa ja kertomaan ikänsä.
Minusta on ollut ihana nähdä erilaisia keittiöitä. Yksi esitteli vastaremontoidun kylpyhuoneensakin ja kyseli, mikä on laatta ja samppooteline suomeksi.
Eilen viimeksi yksi opiskelija alkoi itkeä, kun soitin. Tippa linssissä jatkoin itsekin. Tyhmä korona. Kunpa muistaisin soittaa useammin. Sitä uppoutuu niin helposti taistelemaan jonkin teknisen ongelman kanssa, vaikka voisi senkin ajan kysellä kuulumisia.
Olen laittanut puolet Suomesta hommiin. Turun ammatti-instituutin lähihoitajaopiskelijat tekivät opiskelijoilleni videoita, kun yhteistunnit peruuntuivat. Äitini ja isäni lähettivät opiskelijoille tervehdyksen, he kun ovat tuttuja myös. Äiti oli laittanut oikein huulipunaa, ja isä sanoi vahingossa heidän olevan koronassa. ”Karanteenissa”, korjasi äiti nopeasti.
Sokerilakossa
Olen ehkä oivaltanut, mihin opetukseni perustuu. Se perustuu vuorovaikutukseen, ihan kaikkien väliseen. Siksi haluan kovasti takaisin kouluun – toki sellaiseen, missä kaikki pysyvät terveinä.
Haluan, että opiskelijat pääsevät taas yhdistelemään kuva-sanakortteja pienryhmissä. Että he saavat lukea toisilleen. Että olen lähellä, kun heillä on kysyttävää. Pääsisiköhän jo elokuussa Seilin-saarelle retkelle…
Työkavereita on tietysti ikävä myös. Kun meillä oli ensimmäinen opekokous Teamsissa, herkistyin, kun kuulin tuttuja puujalkavitsejä. Se oli maaliskuussa.
Nyt ollaan toukokuun alussa. Laminointikone on yhä nurkassa paketissa – en ole vieläkään oppinut laminoimaan. Tilapäisen työpöytäni hylkäsin heti ensimmäisen viikon jälkeen. Keittiönpöydän ääressä on kivempi hommailla, kun sämpylää ja jäätelöä on käden ulottuvilla. Tänään oli pakko aloittaa sokerilakko.
Huomaan päättäväni nykyään viestit Voi hyvin! -toivotuksiin. Uskon, että tämä hässäkkä on yhdistänyt meitä kaikkia, lisännyt rakkautta maailmaan. Sydän.
Voi hyvin!
Teksti: Tiina Hämäläinen
Julkaisemme meille ajankohtaisia asioita tai kuulumisia blogin muodossa. Ilolla otamme vastaan kaikki kommentit ja keskustelut kirjoituksiin liittyen.
